elokuu 2026

Alisa Vainion ylivoimainen Euroopan mestaruus Birminghamissa nosti jälleen esiin kysymyksen suomalaisen yleisurheilun tasosta. Suomen kolme EM-mitalia tulivat naisille, mutta mitalien takana tulos oli huomattavasti ohuempi. Kalervo Kummolan kärjekäs kommentti osui siksi osittain oikeaan – vaikka yksi sen väitteistä ei kestä lähempää tarkastelua.

Alisa Vainion juoksu Birminghamin EM-maratonilla oli yksi suomalaisen yleisurheilukesän suurista hetkistä.

Vainio karkasi muilta käytännössä kilpailun alusta lähtien ja voitti Euroopan mestaruuden ajalla 2.22.26. Tulos oli EM-kisojen uusi ennätys. Hopealle juossut Unkarin Lili Anna Vindics-Tóth jäi suomalaisesta peräti 4 minuuttia ja 55 sekuntia. Kyseessä oli samalla naisten EM-maratonin historian suurin voittomarginaali.

Vainion ylivoimainen mestaruus sai kiekkovaikuttaja Kalervo Kummolan kommentoimaan X:ssä:

”Onnittelut Alisa Vainiolle ylivoimaisesta Euroopan mestaruudesta. Uskomaton suoritus. Tuohon aikaan ei pysty yksikään suomalainen mies. Suomen yleisurheilu onkin nyt totaalisesti naisten varassa.”

Kommentti on tarkoituksellisen kärjekäs, mutta juuri siksi se osuu mielenkiintoiseen keskusteluun.

Mikä Suomen yleisurheilun taso oikeastaan tällä hetkellä on?

Birminghamista kotiin tuotiin kaksi Euroopan mestaruutta ja yksi hopea. Se kuulostaa erinomaiselta. Kun mitalien taakse katsotaan, kuva muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi.

Birminghamin mitalit olivat täysin naisten varassa

Kummolan kommentin jälkimmäiselle puoliskolle Birmingham tarjoaa vahvaa todistusaineistoa.

Suomen kolme mitalia tulivat kaikki naisilta.

Silja Kosonen voitti moukarinheiton Euroopan mestaruuden tuloksella 76,28. Wilma Heltelä otti seiväshypyssä hopeaa tuloksella 4,75. Kisojen päätöspäivänä Alisa Vainio täydensi suomalaismenestyksen maratonvoitollaan.

Mitalitaulukossa Suomi sijoittui kolmella mitalillaan kymmenenneksi.

Mitalit eivät kuitenkaan kerro koko kuvaa. Kolmen mitalistin lisäksi vain kaksi suomalaista pääsi lajissaan kahdeksan parhaan joukkoon: Ilona Mononen oli kahdeksas 3 000 metrin esteissä ja Topi Parviainen kahdeksas miesten keihäänheitossa.

Suomen viidestä pistesijasta neljä tuli siis naisille.

Birminghamin osalta on aivan perusteltua sanoa, että Suomen menestys oli erittäin vahvasti naisten varassa.

Siitä on silti pitkä matka väitteeseen, että Suomen yleisurheilu kokonaisuutena olisi sitä.

Kummolan maratonvertailu ei pidä kirjaimellisesti paikkaansa

Kummolan kommentin ensimmäinen väite on helppo tarkistaa.

Vainion Birminghamissa juoksemaa aikaa 2.22.26 nopeammin on tänä vuonna juossut useampi suomalainen mies.

Jarkko Järvenpää on juossut 2.19.36, Aki Nummela 2.20.51, Kari Heikura 2.21.06, Jaakko Järvi 2.21.38 ja Julius Taskinen 2.21.58.

Siinä mielessä väite siitä, ettei Vainion Birminghamin aikaan pystyisi yksikään suomalainen mies, on yksinkertaisesti väärä.

Mutta kommentin taustalla oleva ilmiö on paljon kiinnostavampi kuin itse heitto.

Vainion oma Suomen ennätys on helmikuussa Sevillassa juostu 2.20.39. Miesten tämän vuoden suomalaisessa tilastossa sitä nopeammin on juossut vain Järvenpää. Yle nosti jo ennen Birminghamin EM-kisoja esiin, kuinka poikkeuksellisen lähellä toisiaan Suomen miesten ja naisten tämän kauden maratonkärki on.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että naisten ja miesten tuloksia pitäisi vertailla suoraan samalla asteikolla. Kansainvälinen kilpailutaso on eri, ja miehet ja naiset kilpailevat omissa sarjoissaan.

Vertailu kertoo jostain toisesta: Suomen miesten maratonjuoksun taso on tällä hetkellä poikkeuksellisen matala.

Suomen miesten ennätys on edelleen Janne Holménin vuonna 2008 juoksema 2.10.46. Tämän vuoden suomalainen kärki jää siitä lähes yhdeksän minuuttia. Samalla Vainio kilpailee naisten puolella aidosti kansainvälisellä huipputasolla.

Kestävyysjuoksussa ero suomalaisen naisten ja miesten kansainvälisen kilpailukyvyn välillä on tällä hetkellä todellinen.

Mitalimäärää suurempi kysymys on pistesijojen määrä

Suomen Birminghamin tulosta voi katsoa kahdella täysin erilaisella tavalla.

Ensimmäinen tapa on mitalitaulukko.

Kolme mitalia, joista kaksi kultaisia, on suomalaisittain erinomainen saavutus. Suomen Urheiluliiton mukaan vain Münchenissä 2022 Suomi on viimeisten runsaan 40 vuoden aikana saanut EM-kisoista enemmän kuin kolme mitalia.

Toinen tapa on katsoa koko joukkueen tasoa.

Silloin Birmingham näyttää huomattavasti heikommalta.

Rooman EM-kisoissa vuonna 2024 Suomi saavutti vain yhden mitalin, mutta sen lisäksi peräti 11 muuta pistesijaa. Birminghamissa mitaleita tuli kolme, mutta niiden lisäksi vain kaksi pistesijaa.

Tästä löytyy ehkä koko suomalaisen yleisurheilun tämänhetkisen tilanteen tärkein kysymys.

Huippu ei välttämättä ole liian matala. Huippu on liian kapea.

Suomella on urheilijoita, jotka pystyvät voittamaan Euroopan mestaruuksia. Kosonen ja Vainio osoittivat sen Birminghamissa erittäin vakuuttavasti. Heltelä pystyy edelleen taistelemaan seiväshypyn arvokisamitaleista.

Ongelma alkaa heti heidän takanaan.

Kun Suomen suurimmat tähdet onnistuvat, arvokisojen mitalitilasto näyttää hienolta. Jos kaksi tai kolme kärkinimeä loukkaantuu, epäonnistuu karsinnassa tai sattuu vain olemaan väärässä vireessä oikeana päivänä, jäljelle jäävän joukkueen kansainvälinen taso saattaa pudota nopeasti.

Menestyvän yleisurheilumaan pitäisi tuottaa mitalistien lisäksi jatkuvasti finalisteja ja pistesijoille yltäviä urheilijoita.

Juuri tämän kerroksen ohuus näkyi Birminghamissa.

Naisten nousu ei ole suomalaisen yleisurheilun ongelma

Keskustelu kannattaa myös kääntää oikein päin.

Suomalaisen yleisurheilun ongelma ei tietenkään ole se, että naiset menestyvät.

Päinvastoin.

Suomi on onnistunut kasvattamaan samalle aikakaudelle poikkeuksellisen vahvan joukon kansainvälisen tason naisurheilijoita. Birminghamin mitalistit ovat tästä näkyvin esimerkki, mutta kärki ei pääty heihin.

Se on suomalaiselle yleisurheilulle valtava onnistuminen.

Oleellisempi kysymys kuuluu: miksi vastaavaa kansainvälistä leveyttä ei tällä hetkellä löydy miesten puolelta?

Kysymys ei koske vain maratonia. Birminghamissa Suomen miesten ainoa pistesija tuli Topi Parviaiselle keihäänheitosta. Riku Illukka juoksi 200 metrillä uuden Suomen ennätyksen 20,38, mutta jäi välieriin. Monissa muissa lajeissa matka finaaliin oli pitkä.

Yhdet arvokisat ovat liian pieni otos lopullisiin johtopäätöksiin. Yleisurheilussa sukupolvet, loukkaantumiset ja yksittäisten lajien kehitys vaikuttavat tuloksiin nopeasti.

Birminghamin tulosta ei silti kannata selittää pois sattumana.

Suomen yleisurheilu tarvitsee enemmän toiseksi ja kolmanneksi parhaita

Huippu-urheilusta puhuttaessa huomio keskittyy luonnollisesti tähtiin.

Kun Alisa Vainio juoksee lähes viiden minuutin erolla Euroopan mestariksi tai Silja Kosonen voittaa moukarikultaa, katse kuuluu heille.

Urheilujärjestelmän todellinen kunto mitataan kuitenkin usein seuraavista nimistä.

Kuinka hyvä on Suomen toiseksi paras moukarinheittäjä?

Entä kolmanneksi paras estejuoksija?

Kuinka moni suomalainen mies pystyy juoksemaan kansainvälisesti kilpailukykyisen ajan 5 000 tai 10 000 metrillä?

Kuinka monta 18–22-vuotiasta urheilijaa on matkalla kohti Euroopan kärkeä?

Menestyvä yleisurheilumaa ei voi rakentaa järjestelmäänsä sen varaan, että muutama poikkeuksellinen yksilö kantaa mitalivastuun vuodesta toiseen.

Tästä näkökulmasta Birmingham oli Suomelle samaan aikaan sekä onnistuminen että varoitus.

Kummola oli väärässä – ja samalla oikean kysymyksen äärellä

Kalervo Kummolan kommentti toimii hyvin keskustelunavauksena juuri siksi, että se on niin jyrkkä.

Väite siitä, ettei yksikään suomalainen mies pystyisi Vainion Birminghamin aikaan, ei pidä paikkansa.

Myöskään suomalaisen yleisurheilun tulevaisuutta ei ole syytä jakaa yksinkertaisesti menestyviin naisiin ja epäonnistuviin miehiin. Lähihistoria osoittaa, että asetelmat voivat muuttua nopeasti.

Mutta Birminghamin tulosluettelo kertoo kiistatta jotain.

Suomen kolme EM-mitalia tulivat naisille. Neljä viidestä pistesijasta tuli naisille. Erityisesti miesten kestävyysjuoksussa kansainvälinen taso on tällä hetkellä vaatimaton.

Samalla koko suomalaisen joukkueen pistesijojen määrä jäi erittäin pieneksi.

Siksi tärkein Birminghamista nouseva kysymys ei ehkä olekaan:

Onko Suomen yleisurheilu naisten varassa?

Parempi kysymys on:

Onko Suomen yleisurheilu liian harvojen huippujen varassa?

Birminghamissa Suomella oli kolme urheilijaa, jotka pystyivät vastaamaan kansainvälisen huippu-urheilun kovimpaan vaatimukseen. Kaksi heistä voitti Euroopan mestaruuden ja yksi hopeaa.

Sitä kannattaa juhlia.

Mutta seuraavaa menestyssukupolvea rakennettaessa huomion pitäisi kohdistua myös niihin nimiin, joita emme vielä tunne.

Suomalaisen yleisurheilun todellinen taso ei lopulta ratkea siihen, pystyykö Alisa Vainio voittamaan, pystyykö Silja Kosonen heittämään yli 76 metriä tai pystyykö Wilma Heltelä palaamaan arvokisojen palkintokorokkeelle.

Se ratkaistaan siinä, kuinka monta kansainvälisen tason urheilijaa heidän takanaan on tulossa.